NOORAPAULIINA

PERHE - LIFESTYLE - KOTI - DIY

Elä ja anna elää

| on
24.5.17
Tiedättekö sen tunteen, kun et uskalla olla oma itsesi ja tuoda esiin omia ajatuksia ja ideoita tiettyjen (ja tietynlaisten) ihmisten läsnäollessa?

On ihan hiton raskasta varoa sanojaan ja olla varpaillaan koko ajan, ja pelko takalistossa odottaa että puukko isketään selkään ja kierretään vielä sen kolmesataakuuskyt astetta. Tahalliset väärinymmärrykset ja kaikki se muu turha bullshitti, mikä vältettäisiin jos jokainen jaksaisi miettiä sen kolme minuuttia ennen suunsa avaamista tai jättäisi sen avaamatta kokonaan, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa.



Ystäväni tapana on sanoa, että häntä pelottaa että hänelle neuretaan. Minä vastasin hänelle, että naura takaisin! Se, että joku nauraa ilkeyttään toiselle ja toisen epäonnelle, epäonnistumiselle ja jopa onnistumiselle, kertoo vain ja ainoastaan siitä naurajasta, eikä siitä kenelle nauretaan.

Vastapainona näille luovuuden lyttääjille, oman elämänsä Simon Coweleille on onneksi olemassa ihania, kilttejä ihmisiä, jotka aidosti ovat iloisia toisen onnesta, uskovat ja luottavat, kannustavat tekemään sitä mikä tekee sinut onnelliseksi ja inspiroivat omalla tekemisellään.




Nyt kun marittaminen on muotia ja joka toisen kotona tehty tai ainakin vähintään aloitettu, kannattaa miettiä myös sitä keitä ihmisiä haluaa pitää elämässään - kuka tuottaa iloa elämääsi ja kuka ei. Jos joku ihminen pahoittaa mielesi kerta toisensa jälkeen, kannattaako tällaista ihmistä pitää elämässään? Minun mielestäni ei kannata.



Laineilla lasten kanssa

| on
22.5.17
Olimme edellisviikolla torstaista perjantaihin laivaristeilyllä, ensimmäistä kertaa lasten kanssa! Olimme jo jonkin aikaa suunnitelleet ja keskustelleet laivalle lähdöstä, mutta halusin kuitenkin odottaa että suurin noro- ja influenssaepidemia on ohi ja ajankohdaksi valikoitui sitten tämä.

Jostain syystä minua jännitti varmaan koko porukasta eniten lähteä laivalle lasten kanssa. Pelko E:n häviämisestä ihmisjoukkoon, laivan uppoamisesta (hassua, tiedän) ja sitten niistä kaiken maailman pöpöistä nosti päätään kun lähtöpäivä läheni. Sparrasin itseäni kuitenkin sillä, että kautta aikojen ihmiset ovat risteilleet lasten kanssa ja lasten ehdoilla, miksemme mekin selviäisi siitä kunnialla. Ja niinhän me selvittiinkin!



Itseasiassa koko risteily ylitti odotukseni reilusti. Lapset olivat kiltisti, kukaan ei tippunut laidan yli ja ainakin melkein selvittiin ilman niitä pöpöjä. Nailed it! 

Yllätyin, miten paljon lapsille suunnattua ohjelmaa oli järjestetty ja Viking Gracen leikkipaikat oli ihan huippuja. Oli myös positiivinen yllätys että pienemmille suunnatussa leikkipaikassa oli selkeästi merkitty ikäraja 0-6 vuotiaille, ettei tarvinnut pelätä että lapset jäisivät isompien jalkoihin. Isommat lapset taisivatkin viihtyä visusti ysikannen pleikkariluolassa, luulisin.



Olimme reissussa siskoni perheen kanssa ja hyttimme oli Seaside Family -perhehytti. Hytti olisi saanut olla ihan pikkuisen tilavampi, tai A:n rattaat hippaisen kapeammat. Halusimme ehdottomasti ikkunallisen hytin ja E tykkäsikin istuskella ikkunalaudalla ihastelemassa maisemia. Aamulla herätessä ensimmäiset sanat olivat myös "Onpa upea ilma!" kun ihanat auringonsäteet pilkistivät hytin ikkunan verhojen raosta.


Oli myös mukavaa kun laiva ei ollut tupaten täynnä ja matkustajat koostuivat lähinnä samanmielisistä lapsiperheistä. Seuraavan päivän buffetruokailukin sujui kivasti, kun ei tarvinnut juurikaan jonottaa ja nälkäiset lapsetkin saivat lautasen nenän eteen ennätysajassa.



Erityismaininta risteilystä kuuluu kuitenkin meidän porukan pienimmälle, joka oli niin reipas koko risteilyn ajan, vaikka päiväunet nukuttiin pienissä pätkissä ja illalla nukkumaanmenokin venähti laittoman myöhäiseksi. Niin hyväntuulinen koko matkan.




Ja eihän laivareissuu ole reissu eikä mikään ilman taxfree-tuliaisia. Viinipullotelineen täytteiden ja karkkien lisäksi ostoskoriin tarttui nämä;




Tuosta hajuvedestä olen haaveillut pidemmän aikaa ja eihän hyvässä alennuksessa olevia Marimekkoja voi ohittaa ostamatta, eihän?

Olipa kerran sinä ja minä

| on
21.5.17

Se alkoi reilu kymmenen vuotta sitten. Oli helmikuu, hiihtolomaviikko ja vuosi 2007. Ystäväni oli lähdössä silloisen poikaystävänsä ja tämän kavereiden kanssa Himokselle ja pyysi minua sekä toista ystäväämme mukaan niin sanotuksi henkiseksi tueksi. Kuka hullu lähtisikään ainoana naispuolisena poikaporukan mökkireissulle, huh!

Olin muutama kuukausi ennen reissua eronnut silloisesta poikaystävästäni, siitä ensimmäisestä oikeasta. Nuoren teinitytön sydän oli vasta vähän aikaa sitten revitty kappaleiksi, eikä tuo sinisilmäinen ja naiivi pikkulikka osannut odottaakaan, että koko elämän mullistava muutos - tai mies (silloin ehkä kuitenkin vielä poika) olikin lähempänä kuin olisi arvannutkaan. Olihan lapsuudenkotimmekin vain kivenheiton päässä toisistaan. 

Stigidilaation alkaessa soimaan, palaa mieleni joka kerta takaisin tuohon yhteen käänteentekevään iltaan. Ystävälläni oli tässä asiassa kuitenkin sormensa pelissä. Olin maininnut hänelle, että M on mielestäni ihan kivannäköinen ja vaikuttaa mukavalta. Ennen kuin ehdin "kissa" sanoa, oli sanomani kantautunut jo M:n korviin - ja siitä se sitten lähti. Jos luet tätä, rakas ystävä, tunnistat varmasti itsesi. Jos olisit täällä, kaataisin shampanjaa myös sinulle, kippis!


Talvilomahuuma ja -romanssi jatkui kuitenkin reissun jälkeenkin. Muistan hyvin ne illat, jolloin odotin kotikujamme päässä lehtiroskiksella että tulet hakemaan minua isäsi autolla. Saatoimme ajella tuntikausia ja näytit minulle paikkoja joita en tiennyt olevan olemassakaan. Iltaisin odotin perhoset vatsassa, josko lähettäisit viestin tai soittaisit. 

Päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Tuli ensimmäinen yhteinen koti ja ensimmäinen yhteinen norovirus. Tuli ylä- ja alamäkiä, mutta aina loppujen lopuksi aurinko paistoi risukasaan. Vastoinkäymisistä selvittiin yhdessä ja entistä vahvempina. Luovuttaminen ei ole koskaan ollut edes vaihtoehto.

Kymmeneen vuoteen on mahtunut paljon, enemmän kuin olisi ikinä uskaltanut edes toivoa. Nyt kirjoitan tätä tekstiä yhteisen omakotitalomme terassilla, sillä aikaa kun ihanat ja maailman kauneimmat lapsemme nukkuvat päiväunia.


Sain parhaan mahdollisen isän lapsilleni, ystävän ja puolison rinnalleni ja vävyn äidilleni. Olen suunnattoman kiitollinen jokaisesta päivästä kanssasi. Nyt niitä päiviä on takana jo kymmenen vuoden ajalta, enkä malta odottaa minkälaisia seikkailuja tulevat vuodet vielä tuovat tullessaan.

Hyvää kymmenettä vuosipäivää rakas.



Voihan flunssa

| on
18.5.17


Kyllä, kevätflunssa on rantautunut meille. E:llä vuosi nenä puolitoista päivää, hän pääsi onneksi helpolla. Toisin kävi äidille, jolla ei todellakaan olisi nyt aikaa sairastaa - tai koskapa sitä olisi.

Orastava kurkkukipu alkoi edellispäivänä ja väistyi eilen jonka jälkeen rään tulo alkoi ja loppua ei näy. Päätä särkee, kurkkua kutittaa ja väsymys painaa. Olen valittanut kaikille kenen kanssa olen jutellut, kuin mikäkin pikkulapsi. Oikea manflu.



Onneksi näitä räkätautejakin on siunaantunut meille suhteellisen harvoin; viimeksi podin flunssaa vuosi sitten keväällä, jolloin kaverina oli myös poskiontelotulehdus. Silloin odotin myös A:ta jolloin sairastaminen tuntui kestävän ikuisuuden, koska juurikaan mitään troppeja ei voinut ottaa. Imetyskin rajoittaa jonkin verran, mutta onneksi nyt apua apteekin hyllyltäkin löytyi kuitenkin jonkin verran, edes lumelääkkeeksi jos ei muuta.

Nuha lähtee kuitenkin vain sairastamalla, vai miten se meni. Nyt yritetään mahdollisuuksien mukaan levätä ja koitetaan saada tauti taltutettua ennen ensi viikkoa, jolloin M viettää lomaa! Ja sormet ristiin että pikku-A saisi vasta-aineet äidinmaidosta ja välttyisi tältä pöpöltä.

Tsemppiä muillekin nuhanenille!

Olipa kerran oliivipuu

| on
17.5.17



Pähkäilin taannoin kotimme viherkasvikavalkaadia ja mietinnässä oli hankkia jokin puu pikkuvihreiden kaveriksi. Ostin tuolloin limoviikunan, joka oli tuttu muun muassa lapsuudenkodistani. 

Olin harkinnut myös oliivipuun ostamista bongattuani sellaisen Ikean viherkasvien valikoimasta. Kun päädyin sitten puuta hakemaan, olivat ne loppuneet ja uuden erän saapumisesta ei myyjällä ollut tietoa toimitusvaikeuksien johdosta.

Koska Plantagen myy puita kympin kalliimmalla, päädyin jäädä odottelemaan Ikean uutta erää saapuvaksi. 

Eilen piti piipahtaa Prismassa nopeasti hakemassa terassille yksi ruukku lisää ja kappas, mikä viherosastolla tulikaan vastaan. Oliivipuu kainaloon ja ruukkuosaston kautta kassalle mars.

Hakusessa oli niin sanotusti helppohoitoinen puu, jota oliivipuu ei kyllä lukemani mukaan ole. Puun voi sijoittaa sisälle tai ulos, lämpötiloista riippuen. Se ei kestä kylmää, eikä kovin kuumaa paahdetta. Oliivipuu pitäisi totuttaa lämpötilavaihteluihin pikkuhiljaa. Jos oliivipuun saa kukkimaan kesällä, voi talveksi olla odotettavissa satoa. Nuoret puut eivät kuitenkaan tuota hedelmää, eli oliiveja, vaan puun pitää olla vähintään 4-5 vuotias. Katsotaan saadaanko me jonain päivänä oliiveja omasta puusta.